Maailma, jossa lasten liikunta hoitui suureksi osaksi hyötyliikunnan muodossa, ei tietenkään enää palaa. Yhteiskunta- ja elinkeinorakenteiden nopea muuttuminen sekä ajankäytön uudenlaiset mahdollisuudet vaikuttavat liikkumisen ja liikunnan tapaan.
Kaikkien ihmisten hyvässä kunnossa pysyminen vaatii tietoista aktiivista toimintaa. Tässä suhteessa keinoja on runsaasti tarjolla. Julkisten palvelujen ohella on mittava määrä kaupallisia palveluja. Liikuntapaikkoja ja -välineitä, painonhallintaa, ravintoterapiaa, terveyspalveluja on tarjolla. Joko yhteiskunta tai sitten yksilö, perhe kustantaa nämä.
Yhteiskunta kustantaa myös säännöllisesti toistuvaa tutkimusta ja huolenkantoa erityisesti nuorten kunnon heikkenemisestä.
Siis noista lukuisista palveluista huolimatta lasten ja nuorten liikkuminen sen kuin vähenee – ja kunto heikkenee. Auttaako tähän tutkimus? Olisiko toiminnan aika?
Olen harrastanut säännöllisesti kevyttä liikuntaa luonnonoloissa, ulkona. Välineinä ovat perinteiset hiihtovarusteet, polkupyörä, verkkarit ja lenkkikengät, saappaatkin.
Tuon oman kilometreissä mitaten vähäisen ulkoilun yhteydessä olen tehnyt joitakin havaintoja erityisesti nuorten liikkumisesta.
Pandemia toi pari vuotta sitten metsäpoluille monta uutta liikunnan harrastajaa. Monilla vanhemmilla oli lapsia mukana, teini-ikäisiä liikkui myös keskenään.
Lapsi tai nuori on parhaassa tapauksessa tärkeän viestin viejä myös liikkumista kammoksuvaan kotiin.
Erityisen hienoa on nähdä koululaisia hiihtoladulla. Ymmärrän tietenkin, että heidän hiihtoladulle tulonsa on koulun, aktiivisten opettajien organisoimaa. Joka tapauksessa heidän liikkumisesta ja hapen saannista johtuvat iloiset reaktionsa sykähdyttävät ja antavat ainakin hetkellisesti uskoa siihen, että päivittelyt lasten liikkumisen vähäisyydestä ovat turhia.
Vai luoko tuo hetkellinen elämys sittenkin turhan illuusion? Eiväthän kaikki mistään hinnasta hiihdä, harrasta tuota arkaaista hirvenhiihtäjien, metsästäjien elannokseen harjoittamaa tointa. Kotonakin saatetaan ivailla ainakin hiihtämistä, jos ei vallan koko liikuntaa, kaveri "inhoaa hiihtämistä", "en minä osaa".
Tuo hiihtoesimerkki on minulle eräänlainen symboli. Se tuo hyvin esille koulun merkityksen liikkumisen edistäjänä.
Koulu on ainoa instituutio, joka tavoittaa kaikki lapset ja nuoret. Siitä huolimatta, että koululaisilla on hyvin erilaisia asenteita liikkumiseen, antaa koulu kuitenkin kaikille tärkeän viestin liikkumisen tarpeesta ja sen luonnonmukaisuudesta, parhaassa tapauksessa se antaa liikkumisen tavankin.
Lapsi tai nuori on parhaassa tapauksessa tärkeän viestin viejä myös liikkumista kammoksuvaan kotiin.
Liikkumattomuuden seuraukset tulevat ennen pitkää näkyviin terveysongelmina. Sote-toimintojen pirstaloitumisen, diagnoosipakon ja teknistymisen vuoksi "potilaan" tausta, oireiden juurisyy, saattaa jäädä hämärän peittoon. Tämä voi johtaa korostetun puhtaasti oireenmukaiseen kapea-alaiseen hoitoon. Tällöin lapsen tai nuoren peruskunnon elvyttäminen jää tekemättä.
Liikkumisen konkreettinen tukeminen olisi otettava myös soten kalupakkiin. Varhaisen puuttumisen periaate olisi myös otettava todesta. Ulkoistettuja hoitoketjun osia pitäisi valvoa.
Vaikka sote-toiminnotkin saataisiin mukaan, koulun roolia liikkumisen mallin antajana ja tukena on vahvistettava entisestään. Sillä on hyvä pohja toimia, ei pelkästään puhua.
Osmo Nieminen
Lempäälä
